Ajatuksia ja kertomuksia elämästä Pampula-hevosen ja pihakoira Kemppaisen
kanssa.

Mistä kaikki alkoi...





Minustako (täti)ratsastaja?
Aloitin ratsastusharrastuksen aikuisena aivan vahingossa vuonna 2004. Kuskasin tytärtäni Linaa ratsastustunneille ja sillä aikaa kun hän ratsasti niin kävin kahvilla keskustassa. Syksyn tulo hidasti ajoa niin etten aivan ehtinyt kahville ja takaisin. Kun sitten jäin hengailemaan kentän reunaan ja kommentoin tätä niin Linan ope vastasi, että mitä jos tulisit seuraavan kerran ratsastamaan. Spontaani vastaus oli JOO ja heti perään rupesin jo katumaan; miten minä muka voin lähteä ratsastamaan kun pelkään hevosia :)
No ei siinä muu auttanut kun lähteä tallille ja hypätä hevosen selkään. Sain tallin kilteimmän hevosen Jellun, joka oli muistaakseni siihen aikaan myös isoin ratsastuskouluhevonen. Tulin myös seuraavalla viikolla tunnille ja yhtäkkiä olinkin jo yksi ryhmäläisistä. Olin lasten ryhmässä, mutta ei sitä kukaan huomannut sillä olen niin lyhyt :) Kerran kyllä yksi isä tokaisi että "sehän on aikuinen" kun näki minut läheltä (no miten sen nyt ottaa ;) ) Jatkoin innostuneena ratsastusta ja siirryin aikuisten ryhmään. Kerran viikossa tuntui ihan liian vähäiseltä, joten aloitin toisen tunnin viikossa. Osallistuin kaikkiin kursseihin mitä vaan järjestettiin (teen sen kyllä edelleen). Monet ovatkin todenneet, että jos on lappu tallin kioskin seinässä, niin nimeni löyty melko varmasti siitä. Kerran huomasin, että kioskin seinään oli ilmestynyt lappu aikuisten estetunnista, ja kun aina piti kaikkeen ilmoittautua niin enköhän yhtäkkiä olltukin siihen menossa. Jännitin kyllä ensimmäisen kerran, mutta kyllä se estekärpänen puri ja lujaa. Hyppääminen on kyllä niin mahtava juttu, joten aloitin myös säännölliset estetunnit. Huomasin yhtäkkiä, että olin melkein päivittäin tallilla, sillä jos ei minulla ollut tuntia niin kuskasin Linaa. Sama meno jatkuu edelleen nyt tosin Lina ajaa itse ja minä kuskaan nuorinta tytärtäni ponitunneille :)
Ai niin ja minusta tuli vasta äsken virallisesti tätiratsastaja (siskoni synnytti pojan huhtikuussa 2013, joten olen nyt ihan oikeasti täti!).

Pikkutytön haaveena oma hevonen
Ensikosketus hevosen säännölliseen hoitamiseen saimme vuonna 2008, kun vuokrasimme Linan kanssa joululoman ajaksi Jellun. Se oli ihan mahtavaa kun saimme aivan itse hoitaa ja ratsastaa joka päivä. Syksyllä 2010 saimme Linan kanssa kokeilla opemme Jennin omaa hevosta Pampulaa tunneilla. Se oli kyllä mahtava fiilis kun sai ratsastaa isolla hevosella (ratsastuskoulun hevoset ovat pienempiä) ja kun se oli hieman sähäkkäämpää sorttia kun ratsastuskoulun hepat niin se oli myös aika haastavaa. Hoidimme sitä myös aina kun oli mahdollisuus ja kävin myös joskus yksin sillä ratsastamassa. Linan haaveena oli pitkään ollut oma hevonen, hän vuokrasi jolululomalla oman ponin ja kesällä hän kävi leireillä. Yhtenä toiveena oli, että hän olisi saanut Pampulan "omaksi" leirillä. Juuri kesäloman kynnyksellä Jenni sitten kysyi sen ratkaisevan kysymyksen, eli josko me haluaisimme ostaa Pampulan. Spontaani vastaus oli JOO ja sitten taas iski todellisuus, mistä rahat ja miten saan mieheni ylipuhuttua :) Lina meinasi tipahtaa penkiltä kun kerroin hänelle tästä :D
No kesä meni miettiessä ja rahoja laskiessa. Teimme Linan kanssa exceltaulukot, jossa suunnittelimme Pampulan viikkoa liikunnan, hoidon ja levon osalta. (Olemme muuten pysyneet aika pitkälle samassa suunnitelmassa, jaoimme viikon päivät keskenämme hoito/ratsastuksen osalta, jotta on helpompaan suunnitella muita asioita ilman turhaa säätöä).
Minä tein myös kaikki laskelmat siitä, paljonko mitäkin maksaa (pidän muuten edelleen kirjaa kaikista kustannuksista (myös kaikista hankituista tavaroista), joten jos kaipaat tietoa niin sitä löytyy :) Keskustelimme myös moneen otteeseen mieheni kanssa, ja lopulta hän sitten totesi, että kai se on sitten hankittava :D
No kun päätös oli tehty niin soitin saman tien Jennille ja sovimme asiasta. Sen jälkeen vasta alkoi oikeasti oppimisen tie...  Onneksi hevonen oli tutussa paikassa, tuttujen ihmisten kanssa ja sillä oli samat rutiinit. On paljon asioita, joita en ollut kuvitellutkaan, että pitää tietää tai osata, mutta vähitellen oppii kun kysyy neuvoa ja seuraa miten kokeneemmat toimii. Ilman Jennin tukea ja apua niin en varmaan olisi pärjännyt!
Syksy meni opeteltaessa rutiineja ja hyvin pääsimme alkuun. Lina on todella hyvin ottanut vastuuta ja hoitanut hommat.
Talven kynnyksellä opemme huomasi, että Pampulan ravi ei ollut puhdas joten nyt tulikin tenkkapå. Pidimme sen ensin levossa, mutta ei auttanut ja sitten pyysimme eläinlääkäriä tutkimaan. Hän totesi, että näyttää siltä, että sillä olisi kinnerpatti oikeassa takajalassa, mutta on kuvattava jalka oikean diagnoosin saamiseksi. No ei muuta kun soitto klinikalle ja hevonen traileriin (oli muuten ensimmäinen kerta meille). Röntgenkuvissa näkyi hyvin pieni muutos, mutta kinnerpatti kuitenkin. Jalka hoidettiin kortisonipiikillä ja sitten ei muuta kun käyntiä seuraavat 6 viikkoa. Liikkuminen parani ja kun saimme aloittaa ravaamisen oli jo talvi ohi. Keväällä Pampula liikkui jo ihan normaalisti. Hieman jäykkä se on alussa, joten pitää verrytellä hyvin, mutta ei mitään ontumista tms. ole ilmaantunut sen jälkeen.
Kesän vietämme yleensä kokonaan mökillä ja koska meillä on mahdollisuus pitää hevosia siellä niin päätimme viedä Pampulan kesälaitumelle sinne.  No eihän yhtä hevosta voi pitää, niin saimme onneksi lainaksi Röömun (johon kiinnyimme kaikki). Miehenikin sai oppia uusia asioita. Rakensimme yhdessä aitauksen ja sitten mieheni sai kunnian ajaa trailerilla mökille. Oli kyllä jännä paikka kun olimme aivan omillamme, mutta kesä meni aivan loistavasti ja hepat tuli tutuksi koko suvulle :) Hoidin hevoset päivittäin (ja siivosin laitumen) joten sinä aikana sai kyllä ihan erilaisen suhteen hevosiin. He seurasivat minua jonossa kun siivosin ja työnsin kottikärryjä. Kun palasimme takaisin tallille niin alkoi jo valmistautuminen kisoihin (ensimmäiset estekisat muualla). Lina ja Pampula pärjäsivät hyvin ja olimme jo miettineet, että kävisimme talven aikana toisessa tallissa maneesissa harjoittelemassa. Sitten tapahtui onnettomuuus, josta tämä blogi alkaa.

Koiraelämä ja miten Kemppaisesta tuli Kemppainen
Olimme monen vuoden ajan puhuneet koirahankinnasta, mutta oltiin aina eri aikoihin puolesta tai vastaan. Hevoshankinnan jälkeen olimme tietysti entiseen tapaan paljon tallilla, mieheni totesi, että kyllä koira olisi hyvä olla, että hänelläkin olisi jotain seuraa :) Eihän siihen oikein voinut enää vastata kielteisesti, joten tulimme koko perheen voimin siihen tulokseen että hankitaan koira.
Mietimme erilaisia rotuja: ranskan bulldogg, beagle, jack russel.... Sitten Lina kertoi kaverinsa ihanasta koirasta, Oskusta joka on tanskalais-ruotsalainen pihakoira. Selailimme kuvia netissä ja totesimme, että se on ihanan näköinen rotu ja muistuttaa jotenkin sitä sekarotuista koiraa, jota mieheni perheellä oli kun tapasimme noin sata vuotta sitten. Löysimme pihakoira-seuran sivuilta kasvattajat ja otimme yhteyttä Yacatis-kenneliin ja Miaan. Siellä olikin jo pentue syntynyt, josta oli mahdollisuus tehdä narttupennusta varauksen. Kävimme loppiaisen tienoilla katsomassa pentuetta ja ihastuimme vielä enemmän. Sitäpaitsi heillä oli myös hevosia, joten tämä oli ihan selvä homma ;)
Tammikuun viimeisenä päivänä mieheni lähti vanhimman ja nuorimman tyttären kanssa hakemaan pentua kotiin. Kun tulin töistä, niin vastassa oli maailman söpöin pieni koira. Ensimmäisen yön se vietti Linan huoneessa ja hän sai olla poissa koulusta seuraavana päivänä hoitamassa sitä. Lina totesi, että vauvat ovat tosi rankkoja eikä hän hanki lapsia kun nehän eivät nuku yöllä vaan herättelevät aina vähän välein ;) Toisena yönä se jo nukkui omalla paikalla rappujen alla ja vähän kitisi, mutta kolmantena yönä se nukkui jo ihan rauhassa. Linan sängyssä se viihtyy edelleen hyvin, jos vaan on mahdollisuus niin se nukkua siellä :)
Ja miten se nimi...
Mieheni oli jostain ihmeen syystä aloittanut hassun tavan vastata puhelimeen nimellä Kemppainen (vaikka se ei siis ole meidän nimemme). Tämä oli jatkunut jo muutaman vuoden ja Kemppaisesta oli tullut kun kuudes perheenjäsen. Ennenkuin tiesimme tulevasta pennusta niin mietimme jo koiran nimiä. Ehdottelimme erilaisia kahden tavun nimiä mutta mieheni ei innostunut (minä ehdotin Pinniä kun ajattelin että se olisi hauska yhdistää Pampulaan, mutta ei ollut kenenkään mielestä hyvä). Mieheni mielestä koiralla pitää olla persoonallinen nimi ja samaan hengenvetoon hän ilmoitti, että Kemppainen on muuten hyvä nimi. Vähän aikaa kun maistelimme sitä niin totesimme, että sehän on itse asiassa oikein hyvä (ja tuttu). Koirasta tuli Kemppainen vaikka emme vielä edes tienneet rotua tai sukupuolta :)
Joskus se kyllä herättää hämmenystä, jotkut luulevat että Kemppainen on mieheni eikä koiramme, taí toisinaan hilpeyttä. Kerran töissä kun olin pitämässä esitystä niin kuvaan ilmestyi kalenterimuistutus "Varaa aika vip-hoitolaan" ja paikalla ollut porukka sitten kysyi hämmentyneenä mitä se tarkoittaa. (sillä ei siis ollut mitään tekemistä esitykseni kanssa joten se oli hieman outo teksti) Vastasin siihen tarkemmin miettimättä, että se on vain muistutus että varaan Kemppaiselle hoitopaikan hiihtoloman ajaksi, jolloin kaikki räjähti nauruun. Hetken katselin ympärille ja totesin että ei sille Kemppaiselle joka istui toisella puolella pöytää vaan koirallemme. Mikä tietysti myös sai aikaiseksi naurut :)
Koiramme nimi jää kuulemma helposti mieleen ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti